Kesäharjoittelussa polkuopiskelijana oleminen toi varmuutta omaan osaamiseen  

Kesällä 2020 hain ensimmäistä kertaa opiskelemaan energia- ja ympäristötekniikkaa Turun ammattikorkeakouluun. Pääsykokeisiin valmistautuminen ei kuitenkaan pienen lapsen vanhempana ollutkaan niin helppoa, joten ei tullut yllätyksenä, etteivät pisteet riittäneet opiskelupaikkaan, pettymys oli kuitenkin sitäkin suurempi. Onnekseni näin kuitenkin koulun sivuilla tiedon avoimen polkuopinnoista ja sen hausta. Päätin kokeilla onneani. Arvonnassa sainkin lopulta paikan varasijalta syksyksi, olin onneni kukkuloilla. Silloin päätin tekeväni kaikkeni mahdollisen seuraavana vuonna.

Vuosi sujui hyvin ja opiskelin ahkerasti, koko ajan päässäni oli kuitenkin ääni. Olen huonompi kuin muut. Kuulunko tänne? Onko tämä varmasti alani? Pienikin epäonnistuminen johti itsesyytöksiin, etten ole tehnyt kaikkeani. Minunhan on pakko olla huonompi kuin muut, enhän minä päässyt saavutuksillani sisään vaan arpaonnella.

Keväällä puheeksi tuli koulussa kesän harjoittelu, ja oma epävarmuuteni vain lisääntyi ja joka päivä mieleni muuttui kesän harjoittelun suhteen. Tiesin, että tutkimusryhmiin haetaan jo kesälle harjoittelijoita ja muilla opiskelijoilla tuntui olevan kohina päällä kesän harjoittelun kanssa. Itse painiskelin tunteessa, voinko hakea edes harjoitteluun, koska tuntui kuin otsassani lukisi, että en ole oikeasti opiskelija tai kuulu tänne. Olin useampana päivänä laittamassa hakemusta Kiertotalouden liiketoimintamallit -tutkimusryhmään, mutta joka kerta jokin minussa esti tekemästä sitä. Viimeisenä hakupäivänä päätin kuitenkin hakea, mitä vain kävisi.  Silti minun piti vielä oman epävarmuuteni takia varmistella kaikista tahoista, että onhan tämä nyt ok, että haen polkuopiskelijana tänne. Kaikista paikoista sain saman rohkaisevan vastauksen: kyllä. Haastattelun jälkeen, kun kuulin pääseväni harjoittelijaksi Kiertotalous 2.0 -oppimisympäristöön, tunsin ensimmäistä kertaa varmuutta itseeni ja siihen, että muut näkevät minut yhtä lailla opiskelijana kuin muutkin.

Halusin varmistaa olevani ensi syksynä tutkinto-opiskelija, joten laitoin hakemusta sisään kaikista paikoista, sekä avoimen haun kautta että yhteishaussa. Kun kesä tuli ja harjoittelu alkoi, oli myös jännitys huipuissaan. Jännitti harjoittelu, pääsykoe sekä miten käy avoimen väylän haussa. Kaikki vakuuttelivat jännityksen olevan turhaa, olihan keskiarvoni ollut koko vuoden hyvä.

Harjoittelussa kohtasin uudelleen epävarmuuteni – päätin kuitenkin heti alkuun hyväksyä sen osana omaa kasvua ja kerroin siitä ääneen myös muille. Hyväksymällä oman epävarmuuden oivalsin suuria asioita. Olen ennenkin ollut vastaavassa tilanteessa, kaikkien suurien elämänmuutosten keskellä olen kokenut saman tunteen.

Aloin uskomaan itseeni pikkuisen enemmän ja siihen, että kuulun tänne aivan kuten muutkin ja että tunteeni ovat olleet täysin normaaleja koko vuoden. Uskoa itseensä lisäsi myös kesäkuun lopulla tullut tieto, että pääsin tutkinto-opiskelijaksi avoimen väylän kautta ja pääsykokeissa sain pisteet, joilla olisin myös päässyt sisään. Koko vuoden uurastus ei ollutkaan turhaa!

Kesäharjoittelussa pääsin BIO-PLASTICS EUROPE -hankkeeseen. Teimme työparin kanssa hankkeen Instagramin parissa töitä, sekä muutamana viikkona kesällä pääsimme tyhjentämään Aurajoen rannassa olevaa Seabin-meriroskista. Aluksi jännitystä toi hankkeen kansainvälisyys ja oman kielitaidon heikkous. Kesän aikana työmme kuitenkin sujui alusta asti mukavasti ja saimme useita onnistumisen kokemuksia ja paljon kehuja tehdystä työstä. Epävarmuuksien kautta tuntui, että kasvoin harjoittelun myötä henkisesti ja opin luottamaan omaan osaamiseen ja samalla varmistui, että olen löytänyt oman alani.

Nyt kesän jälkeen tuntuu, että olen täysin valmis aloittamaan koulun syksyllä uudella puhdilla ja uskolla itseensä. Henkistä kasvua ja painimista itsensä kanssa joutuu vielä pitkään varmasti koulun ja myös työelämän kanssa kokemaan, mutta tästä on hyvä jatkaa matkaa eteenpäin.

Elina Lehtinen